Täytynee ihan ensiksi korjata yksi asia leikkauskertomuksestani. Minä en tiedä, tuliko nukutusaine kanyylistä vai siitä mitä sanottiin happimaskiksi. Kanyylissä olleen aineen liikuttua päähäni asti katkesi filmi, mutta se ei vielä kerro kaikkea. 

Nyt kun tuo on sanottu, voin kertoa paranemisen edenneen hyvin.

Kaikki turvotus ja kirjavuus on poissa. Pienet reiät poskieni ulkopinnoilla (joiden kautta titaanilevyjen ruuvit kiristettiin) näyttävät enää finnin jäänteiltä. Sain muutaman oudon neuralgiakohtauksen toissa viikolla kun omin päin vähensin kipulääkkeiden annostusta - reseptissäni luki "tarpeen mukaan", joten päätin kokeilla, pärjäänkö vähemmällä. Kohtaukset menivät kuitenkin ohi, kun otin tavaksi ottaa ibuprofeenia heti, kun kohtaus vähänkin enteili. Nyt kipulääkkeitä ei enää mene edes päivittäin. Alahuulesta alaleuan kärkeen tunto on edelleen outo, alue raportoi kaikenlaista sekä liikaa että liian vähän, mutta tilanne rauhoittuu koko ajan hiljalleen ja oudosti tunteva alue pienenee.

Venyttelen leukaa nyt kolmasti päivässä. Tikin poistojen yhteydessä viikko sitten maanantaina mitattiin, että suu aukesi 30 mm ja purenta oli hyvä. Oikomishoito jatkuu vasta kuuden viikon kontrollikäynnin jälkeen, sinne asti ovat suussa ns. pupuboxit jatkuvasti, paitsi syödessä, venytellessä ja suuta puhdistaessa. 

Syöminen on sotkuista ja hankalaa vieläkin. Paljon menee paidalle ja ylipäänsä tuntuu kankealta. Mutta, koko ajan se on helpottunut. Unelmoin kyllä normaalista pureskelusta niin paljon, että näen siitä unia. Al dente -kasviksia! Kiinalaista ruokaa jota ei ole tarvinnut jauhaa sauvasekoittimella! Leipää! Pähkinäsuklaata! Pizzaa?! Ai että. Välillä on epätoivoinen olo, kun kaipaa niin jotain makua, että etsii edes jotain tapaa maistaa se. En muista ennen malttaneeni nauttia suklaasta vain pitämällä palasta suussani kunnes se sulaa.

Hampaat pesen jo normaalilla hammasharjalla kaikkialta. Corsodyl-pullo riitti tismalleen siihen päivään saakka johon kirurgi suositteli jatkamaan sen käyttöä, eli vielä kaksi päivää tikkien poiston jälkeen. Harjatessa huomaa, että alakaari on ulkopuolelta kauttaaltaan tunnoton. Tuntuu oudolta, kuin tekareita harjaisi vaikken tiedäkään miltä tekarit tuntuvat, mutta hammasvälien puhdistaminen on kerrankin kivutonta ja muutenkin vailla mitään epämiellyttäviä tuntemuksia. 

Oma peilikuva yllättää vieläkin. Tunnen itseni hyvin paljon kauniimmaksi kuin ennen. Selfieistä ei tule enää olo, että niissä on jotain vialla. Haluan laittaa kulmakarvat ja hiukset korostamaan kasvojani. Harjoittelen hampailla hymyilemistä kameralle ja saan onnistumisen kokemuksia, kuin näkisi itsensä ensimmäistä kertaa. Ja nyt ei enää välttele hampaiden harjausta sillä motiivilla, että joutuu katsomaan omaan suuhunsa. Kyllä, tuotakin olen joskus tehnyt, ja voitte kuvitella seuraukset. 

Tässä välissä oikomishoitoni on ollut varsin tylsää. Saksipurentani palautui, ja sen viimeinen oikaisuyritys sai leukaniveleni ärtymään niin paljon että banaanikin oli liian kovaa purra. Sain purentakiskon leukaa rauhoittamaan. Lopulta päätettiin, että saksipurennan suoristamista yritetään leikkauksen jälkeen uudelleen, ja mahdollisesti sitten luovutetaan. Kyseessä on kuitenkin viimeinen poskihammas, se ei näy mihinkään, olisi lähinnä kiva asia jos se suostuisi osaksi purentaa.

Melkein päivälleen vuosi sitten sain jo leikkauspäivänkin, siis syksylle 2019, mutta viime hetkellä kirurgi pysäytti suunnitelmat, koska juuri ennen leikkausta otettava röntgenkuva paljasti jonkin ongelman. Täytyy kyllä sanoa, että nyt elämäntilanteeni oli leikkauksen kannalta ajatellen huomattavasti parempi kuin se olisi ollut silloin, vaikka aluksi turhauttikin ihan suututtamiseen asti. 

Kun leikkausta vihdoin alettiin kaavailla tälle syksylle, huomasin varovani mainitsemasta siitä ihmisille. Mitä tahansa saattoi tapahtua, minulle tai vaikka kirurgille olisi voinut tulla COVID-19 -altistus tai ties mitä. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja tiistaiaamuna 15.9.2020 otin viimeiset selfiet vanhalla naamalla ennen kuin ilmoittauduin hammasklinikalle valmiina leikkaukseen.  

Omat vaatteeni pakattiin pusseihin ja pussit lukolliseen kaappiin, ja vaihdoin ylle sairaalan pyjaman. Opin, että sairaalan tohvelit ovat niin kutistuneita että minun on käytettävä kokoa 42. Minulla oli pieni nimikoitu laukku jossa oli villasukat, parit puhtaat sukat ja alkkarit, kotiavaimet, henkkarit, silmät peittävä unimaski päikkäreitä varten, erittäin pehmeät vastamelukuulokkeet, puhelin latureineen, kirja, silmälasien kotelo, ja esine jonka halusin ensimmäisenä nähdä heräämössä. Hoitaja otti laukun vahdittavakseen, sitä ei siis pakattu pussiin. Hän kysyi vielä muutaman nopean kysymyksen ja antoi sitten esilääkitykseksi kipulääkkeitä. Reagoin yleensä voimakkaasti kolmiolääkkeisiin, ja arvelen noiden lääkkeiden joukossa sellaisenkin olleen, koska leikkauspöydällä maatessani huumorintajuni oli tätä luokkaa:

Anestesialääkäri: "Onko sinulla metallia kehossa?"
Minä: "Kuule hammasraudat löytyy! Hähähähähä." 

Muutenkin naureskelin suunnilleen kaikelle minkä näin. Toisaalta olin kuin kylmissäni. Kysyin joltakin miksi vapisen, ja sain vastauksen "Se on sun pelko", vaikka en tietoisesti tunnistanut pelkääväni.

Ei tullut sadasta alaspäin laskemista eikä nukutusainetta hengitetty, se laskettiin kanyyliin. Aine sattui hemmetisti liikkuessaan käsivartta pitkin ylös hartiaan ja kaulaan. Näin vielä anestesialääkärin hymyilevät kasvot kun hän silitti toista olkapäätäni, ja joku sanoi "tässä happea". Ehdin nähdä happimaskin vilaukselta, joku oli laskemassa sitä kasvoilleni. Filmi katkesi välittömästi, kun nukutusaineesta johtunut kipuaalto saavutti pääni. Odotetusta poiketen näin unia, mutta muuten en tiennyt yhtään mitään.

Jatkan toisessa postauksessa, ettei tästä tule ihan sietämättömän pitkä teksti. 

Vuodeosastolla olin ennen kaikkea nälkäinen, kunhan olin asettunut sänkyyni ihanan lämpöpeiton alle ja saanut villasukkani puettua. Totesin suun aukeavan hieman, mutta isolla lusikalla en pystynyt syömään. Pikkulusikka sen sijaan mahtui suuhun. Ahmin kaikki puurot ja vellit mitä eteen tuotiin, huoneenlämpöiseksi jäähdyteltynä tietenkin, kahvissanikin oli jääkuutio. Alahuulen tunnottomuus vain teki syömisestä hyvin sotkuista puuhaa. Turvotus oli myös kauniisti sanottuna voimakasta. Käytin ensimmäisenä päivänä jääpusseja koko sen ajan, mitä olin makuulla, mutta aloin sitten huolestua että palelluttaisin tervettä kudosta jos nukahdan jäät naamalla, joten päätin antaa ajan hoitaa turvotuksen. Vessaan pystyin kulkemaan käyttäen tyhjää tippatelinettä kävelykeppinä.

Olin sairaalassa kaksi yötä, mikä on normaalia BSSO-leikkauksessa. Kirurgi tarkisti tilanteeni ensimmäisen yön jälkeen, kuin myös toisen yön jälkeen, ja hän oli erittäin tyytyväinen. Pääsin torstaina aamupäivällä kotiin syömään soosiruokia ja parantelemaan turvotusta ja mustelmia, ja varmuuden vuoksi sain myös antibioottikuurin. Kummassakin poskessani oli yksi tikki, koska titaanilevyjä paikallaan pitävät ruuvit oli ollut pakko kiristää ulkopuolelta. Sisäpuolelle tikkejä on laitettu huomattavasti enemmän, mutta haavat eivät ole yhtään vuotaneet tai aiheuttaneet muitakaan ongelmia.

Tässä kohtaa olo on hyvin iloinen. Tämä on viimein tehty! Oikomishoidostani on enää vähän jäljellä. Jos ymmärsin oikein, kaareni on saatu sen muotoisiksi että ne eivät vaadi järisyttäviä jälkihoitoja. Saksipurentani on toki asia erikseen, mutta olen jo henkisesti valmis siihen, että vinoon se jää.

Kehoni on väsynyt ja tarvitsen paljon aikaa vain makoiluun, ja ajatuksetkin kulkevat aika hitaasti, vaikka tämän hetken kipulääkityksessäni ei kolmiolääkkeitä olekaan. Tänään maanantaina ajoin omaa autoa ensi kertaa leikkauksen jälkeen, kun kävin poistattamassa ne yksittäiset poskien ulkopuoliset tikit ja muutenkin kontrollissa. Suuni aukeaa tässä kohtaa 27 milliä.

Seitsemän millin alaleuan siirto eteenpäin tekee kasvojeni muodolle yllättäviä asioita. Vaikka olen keltainen, sininen ja vihreä ja jonkin verran vielä turvoksissa, en ole koskaan kokenut näin suurta iloa valokuvissa hymyilemisestä. Tosin ihastelen vasta sitä, miltä hymyni näyttää suu kiinni. Hampaat näyttävä hymy tuntuu ja näyttää vielä hieman oudolta. Luultavasti turvotuksen helpottaessa ja tunnon palatessa sekin alkaa tuntua paremmalta, ja myös kun leikkauskoukut ja muut härvelit otetaan pois. Ei se mitään silti haittaa, että sitä joutuu vähän odottelemaan. Tätä ennen minulla ei kuitenkaan ollut mitään tapaa hymyillä, josta olisin ollut näin itsevarma! Mikä lahja! 

Niin, se tunto. Leuan kärjestä alahuuleen (mukaanlukien se huuli) on alue, jossa tunto on enemmän tai vähemmän vajaa. Kaikkea pystyn siis liikuttamaan tahdonalaisesti, mutta tuntoaisti on outo. Vasemmalla puolella hermo otti aavistuksen enemmän osumaa kuin oikealla, ja vasemmalla en tunne esimerkiksi pienen pientä hipaisua nenäliinan kulmalla, mutta terävän kynän kärjen tunnen terävänä. Se on hyvä merkki, päivä leikkauksen jälkeen tunsin sen tylppänä. Mutta, häiritsevämpi asia kuin hipaisun aistimisen puutos on, että alue viestittää koko ajan kylmää, kuumaa ja kirvelyä. Vähän kuin olisi nokkospuskaa kyntänyt leualla, ja välillä käy mehiläinenkin tuikkaamassa. Varsinaiselta säryltä se ei tunnu eivätkä siihen normaalit särkylääkkeet paljon vaikuta, mutta tunteiden kirjo ja voimakkuus ovat sellaiset, että toivottavasti loppuvat pian. 

Kokonaisuus on kuitenkin valtavasti plussalla. Onneksi olen tässä. 

Eipä siinä, sain ajan seuraavalle aamulle, eli siis tälle aamulle, ja nopeasti todettiin että kaarta ei saanut takaisin myöskään hammaslääkärin työkaluilla, joten päädyttiin vaihtamaan koko kaari. Irtoamisen toistuminen pyrittiin eliminoimaan valitsemalla vahvempi kaari, joka ei joustaisi niin paljon että noin voi käydä. Tuloksena alahampaani tietysti jomottavat nyt.

Muuten ei tehty mitään. Hampaat sidottiin kaaren vaihdon jälkeen takaisin toisiinsa kiinni uudella pitkällä teräksellä. Viimeksi laitetut korotukset ovat tippuneet pois, mutta sain jatkaa ilman niitä. Hyvä niin. Hieman turhauttavaahan se on syödä seurassa, jos suusta pystyy käyttämään yhteensä kahta hammasparia, ja niitäkin vain osittaisella pinta-alalla.

Saksipurenta korjaantui kuin korjaantuikin.  

Tänään koitti kauan odotettu päivä. Sen lisäksi että sain lopettaa kenguruiden käytön toistaiseksi, QH-kojeeni otettiin kokonaan pois. Lokakuun alussa 2016 se oli laitettu, ja aluksihan olin optimistinen, koska moni pitää sitä vain muutaman kuukauden. Minä pidin vuoden ja päälle melkein viisi kuukautta! Huvittavaa kyllä, melkein heti kun se oli poissa, unohdin miltä se oli tuntunut.

Nyt on ilmeisesti pieni välivaihe oikomisessa. Sekä ylä- että alahampaani sidottiin toisiinsa kiinni niinkutsutulla pitkällä teräksellä palmikoiden, vain aivan kevyiden kaarien kera. Etuhampaissani parisen kuukautta käytetty voimaketju (ilmeisesti niin tylsä juttu, etten edes kirjoittanut siitä tänne) oli tehnyt tehtävänsä ja kiskaissut aiemmin erittäin tehokkaasti levitetyt hammasvälit historiaan, joten sitäkään ei laitettu enää uudelleen. Korotuksia lisättiin vähän, että en pure brakettejani irti, joten pureskelu on edelleen hyvin tehotonta vain muutaman hampaan osuessa toisiinsa koko suussa, mutta siihenhän on jo totuttu.

Seuraavan ajankin sain vasta aika pitkän ajan päähän. En ihan hahmottanut mikä niin pitkän tauon tarkoitus on, koska olin niin onnellinen vapauduttuani QH:sta. Eipä siinä toisaalta mitään. Näiden pelkkien kaarien kanssa on niin paljon helpompi olla kuin kaarien ja QH:n.

Prosessiani valvova kokeneempi oikojakin kävi kurkkaamassa suuhuni tänään. Hän vaikutti ihan tyytyväiseltä. Tyytyväinen olen minäkin. Tunnen olevani voiton puolella, vaikka leikkauskin on vielä edessäpäin. Tällä tietoa se on kesän jälkeen.

Saksipurentani, jonka olen viimeksi maininnut kaksi päivitystä sitten, korjautui yläleuan osalta niin hyvin että oikojanikin hämmästyi. Nyt on vuorossa alaleuka, jossa vastapurija on tietysti sisäänpäin, kun yläleuassa se oli ulospäin. Sain eilen hampaaseen kielen puolelle nupin ja kuminauhan, niinkutsutun kengurun, jonka toinen pää menee yläleuan jo oienneen hampaan ulkokyljessä olevaan nuppiin. Vaihdan kuminauhan aamuin illoin käyttäen apuvälineenä pientä koukkua, jonka sain oikojalta. Saan myös riisua sen syödessä. Onneksi, sillä suun avaaminen kovin isolle kengurun ollessa paikoillaan tuntuu kehnolta. Vaikuttaa siltä, että en tule myöskään laulamaan sen kanssa.

Hammas ei kuitenkaan mahdu oikenemaan noin vain, joten sain ne korotukset. Nyt minulla on siis kummallakin puolella kokonaista yksi hammaspari, jotka ottavat yhteen, ja nekin vain korotuksistaan. Muuten olen täysin avopurennassa. Hymyni on omaan silmään varsin oudon näköinen, koska alahampaani näkyvät. Tavoitteena on, että tammikuun puolella korotukset voisi ottaa pois. 

Onneksi laatikot ovat aina olleet suurta herkkuani jouluruokien osalta. Olen myös tullut varsin näppäräksi ruokaisien smoothieiden tekemisessä.

Syömisen vaikeus johtui paljolti siitä, että niin ikään poiketen edellisestä kaaresta, tällä kertaa sain rykelmän aftoja kumpaankin suupieleen. En tiedä, miksi edellisellä kerralla ei tullut yhtään, ja nyt tuli todella suuret ja kipeät. Olen syönyt paljon kipulääkkeitä, käyttänyt aftojen päälle suojaavia pintoja muodostavia suuvesiä, ja tuntenut epätoivoa. Aftojen takia en ole voinut juoda edes kahvia, hymyillä tai nauraa, puhuminenkin on ollut ihan siinä ja siinä. Sosiaaliset tilanteet eivät näin ollen päässeet tänä aikana kovin kummoisiksi.

Tänään aftat ovat paranemassa. Leukaa jotenkin jomottaa vieläkin, mutta tänään en ole enää ottanut kipulääkettä. Jomotus on niin eri asia kuin hirveä kosketusarkuus.

Rautojen kiristäminen tuskin käy enää näin kipeää. Seuraava suuri ja erittäin paljon arkea hidastava askel taitaakin olla sitten se leikkaus.

Alakaaren braketit mahtuvat toistaiseksi olemaan suussa ilman korotuslevyjä. Se on erittäin positiivista.

Viimeksi oikoja lupaili, että tänään QH lähtisi. Olin jo odottanut sitä kovasti, koska se on ollut suussani jo lähemmäs yksitoista kuukautta, mikä lienee varsin pitkä aika tuota härveliä pitää. Arvannettekin jo tästä, että sille keksittiin edelleen käyttöä, eikä se lähtenytkään. Nyt on sitten kolme kojetta suussa yhtäaikaa, ja melkein tekee mieli vitsailla kyborgiuden rajan lähestymisestä. Tylsä totuus lienee kuitenkin se, että tuttu jomotus alkanee hetkellä millä hyvänsä, ja ainakin yläleuan kohdalla kiinteän ruoan syöminen onnistui vasta viiden päivän kuluttua ensimmäisen kaaren saamisesta. Olenkin jemmaillut jo rahkoja ja jogurtteja jääkaappiin, ja täytynee myös rohkaistua kokeilemaan uusia sosekeittoreseptejä.

QH siis auttaa tästä eteenpäin saksipurentani korjaamisessa. Tämä on se sama hammas, jonka kohdalla on jo maalailtu uhkakuvia poistotuomiosta. Tänään ilmassa oli, ehkä vähän yllättävästi, päätös vielä yrittää kääntää hampaan asentoa paremmaksi. QH-kojeeseen sai hyvin kiinni nupit, joihin kiinnitettiin hampaan yli menevä voimaketju. Jossain vaiheessa saan kuulemma jonkin sellaisen vedon siihen, mitä minun pitää itse vaihtaa. Sitten, jos hammas näyttää oikenemisen merkkejä, saan jotkut osittaiset korotukset.

Kuulemma yläleuan hammasraot ovat nyt suurimmat, mitä ne tulevat tämän projektin aikana olemaan. Niitä aletaan kohta sulkea. Eivät ne mitään aivan hirmuisia ole, mutta ulkonäköni on kyllä varsin eri kuin vaikka vuosi sitten. Oman hymyn muuttumista koko ajan leveämmäksi on ollut outoa seurata peilistä.

Hetkittäin leikkaus jo jännittää. En tosin millään jaksa uskoa, että leikkauspäivä koittaisi jo ensi maaliskuussa. Ei sitä kukaan luvannut ole, mutta sellaisia suunnitelmia olen aiemmin tänne itse kirjoittanut.

Seuraava käynti suuhygienistillä onkin vuoden päästä, oli se sitten juuri ennen leikkausta tai sen jälkeen auttamaan puhtaanapidossa. Tai vaikka sitten sekä että, jos oikoja ja muu hoitotiimini niin suosittelee. 

Välillä syödessäni vasemmat kulmahampaat jotenkin nirskahtavat yhteen. Ruoka tarttuu edelleen QH-kojeeseen ja braketteihin, mutta olen tullut aika hyväksi välttämään katastrofaalisia ruokalajeja. Olen todella hidas syömään, mutta se ei haittaa kuin joskus seurassa. 

Elokuussa sentään tulee uutta kerrottavaa. Ensin käyn suuhygienistillä, ihan ajantaisesti viime kertaan nähden, joka oli kaksi vuotta sitten. Sitten saan alaskin braketit ja kaaren, ja toivottavasti QH vihdoin ja viimein poistetaan. Alun perin purentani oli niin ahdas, että alakaaren kanssa yhtäaikaa käytettäväksi suunniteltiin jonkinlaista korotuslevyä, etten joka puraisulla osuisi braketteihin. Nyt kuitenkin yläkaareni on levinnyt niin tilavaksi, ettei sellaista taideta tarvita. 

Toisaalta ihan mukavaa olla näin tylsä potilas.