QH on ollut suussani näköjään 4 kuukautta ja viikon. Tänään olin tarkastuksessa, ja sitä ei tarvinnut enää aktivoida. Tässä välissä olen siis käynyt aktivoinnissa muistaakseni kerran, mutta tapahtuma oli niin tylsä, etten siitä edes kirjoittanut. Vähän jomotteli ja sain varmuuden vuoksi uuden reseptin buranaa, mutta montaakaan kertaa en ole sitä tarvinnut.

Kuukauden päästä saan telaketjut yläleukaan, ja kesäksi QH otetaan jo pois. Periaatteessa sen voisi ottaa pois jo telaketjujen laiton yhteydessä, mutta tällä tietoa se pidetään lähinnä varmistavana tukena vielä jonkin aikaa. 

Olen käytännössä tottunut QH-kojeeseen. Hiplailen sitä kyllä kielelläni suunnilleen koko ajan ja tiedostan sen, mutta syön lähes yhtä nopeasti kuin muutkin ihmiset, en koe enää sössöttäväni, ja mikä ihaninta, en herää kieli murjottuna enkä posket arkoina. Nyt olen viikon verran tuntenut arkuutta suun oikealla puolella niin paljon, että en ole viitsinyt sillä purra, mutta luultavasti se johtuu vain uusista hampaiden asennoista.

Saksipurentani saattaa saada ihan toisenlaisen tuomion kuin alun perin piti. Sen oikominen on nimittäin osoittautumassa vaikeaksi, eikä näin ollen välttämättä koko vaivan arvoiseksi, ja sen tähden yläleuan osalta saatetaan päätyä hampaan poistoon. Toistaiseksi tätä pidetään lähinnä "kauhukuvana joka toivottavasti ei toteudu", mutta tilannetta seurataan. 

Oikojani ihmetteli, mitä on tapahtunut toisen puolen vastaavalle hampaalle. Kävi ilmi, etten ollut tuonut järin paljon ilmi historiaani todella vaikeana pelkopotilaana. Eräänä aamuna muutama vuosi sitten nimittäin tunsin räjähtävää kipua kasvoissani. Tiesin, että syynä oli hammas joka oli vaivannut vuosia. Tiesin myös, että jos en itse lähde samantien hammaslääkäriin, en välttämättä selviä edes hengissä koko jutusta. Pelkoni oli siis niin vahva, että sen lisäksi että olin kärsinyt hampaastani hyvin kauan, itkin vuolaita kyyneliä jo hammaslääkärin peilistä suussani koska pelkäsin ja häpesin niin paljon - en siis suinkaan helpotuksesta. 

Pari röntgenkuvaahan siinä silloin otettiin, ja todettiin että hammas tai pikemminkin sen jäännökset oli poistettava mahdollisimman nopeasti, mieluiten ihan siinä ja heti. Mietin puoli minuuttia ja totesin että koska nyt tulin jo tänne, niin tehdään se.

Puudutus ei toiminut, koska tulehdus oli niin paha. Kiljuin sekä kauhusta että kivusta. Kaapin kokoisen poikaystäväni tullessa taluttamaan minut vastaanottohuoneesta ulos, hammaslääkäriparallakin vähän pyöri silmät päässä ympäriinsä kun siinä itkin naama veressä ja poikaystävä ihan oikeutetusti huolestui, että mitäs kummaa täällä on tehty.

Tajusin kerralla, että mikään ei enää koskaan voi olla noin hirvittävää, ja hakeuduin sitten niin kaikkiin mahdollisiin tarkastuksiin, hammaskiven poistoihin ja muihin, kuin myös tähän lapsuudesta asti rästissä olleeseen oikomishoitoonkin. Pari kertaa otin varmuuden vuoksi ilokaasua, mutta pelkoni todella oli tiessään. Poistatin myös toisen lähes samanlaisen hampaan, joka vain ei ollut ihan yhtä vaarallisessa tilassa. Sen poisto ei sattunut, koska söin ihan huolella antibioottikuurin sitä ennen.

Oikoja sanoi vain, että ei ollut huomannut minun jännittävän vastaanotolla. Sanoin, että se johtuu siitä, että en jännitä. Ei tämä ole yhtään niin mitään verrattuna siihen yhteen kokemukseen. Kaksi hammaspuutostani hämmentävät oikojiani ja jonkun verran mutkistavat hommia, mutta näin tämä nyt on, siinä ne muistuttavat menneisyydestäni.

Ja muuten, pääsin myös kiittämään tuota ensimmäistä hammaslääkäriä, kun myöhemmin hänelle osuin potilaaksi paljon vähäpätöisemmästä syystä. Hän sentään pelasti henkeni ja paransi kammoni.