No niin. Olen yhä hengissä, ja myös yhä oikomishoidossa.Tässä välissä olen eronnut, lopettanut opiskelun, muuttanut kaupungin sisällä, saanut vakituisen työpaikan, ja kuullut useita kertoja että BSSO-leikkaustani on pakko siirtää. Viimeisimpänä sitä siirsi COVID-19. Nyt kuitenkin viime viikon tiistaina pääsin veitsen alle.

Tässä välissä oikomishoitoni on ollut varsin tylsää. Saksipurentani palautui, ja sen viimeinen oikaisuyritys sai leukaniveleni ärtymään niin paljon että banaanikin oli liian kovaa purra. Sain purentakiskon leukaa rauhoittamaan. Lopulta päätettiin, että saksipurennan suoristamista yritetään leikkauksen jälkeen uudelleen, ja mahdollisesti sitten luovutetaan. Kyseessä on kuitenkin viimeinen poskihammas, se ei näy mihinkään, olisi lähinnä kiva asia jos se suostuisi osaksi purentaa.

Melkein päivälleen vuosi sitten sain jo leikkauspäivänkin, siis syksylle 2019, mutta viime hetkellä kirurgi pysäytti suunnitelmat, koska juuri ennen leikkausta otettava röntgenkuva paljasti jonkin ongelman. Täytyy kyllä sanoa, että nyt elämäntilanteeni oli leikkauksen kannalta ajatellen huomattavasti parempi kuin se olisi ollut silloin, vaikka aluksi turhauttikin ihan suututtamiseen asti. 

Kun leikkausta vihdoin alettiin kaavailla tälle syksylle, huomasin varovani mainitsemasta siitä ihmisille. Mitä tahansa saattoi tapahtua, minulle tai vaikka kirurgille olisi voinut tulla COVID-19 -altistus tai ties mitä. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja tiistaiaamuna 15.9.2020 otin viimeiset selfiet vanhalla naamalla ennen kuin ilmoittauduin hammasklinikalle valmiina leikkaukseen.  

Omat vaatteeni pakattiin pusseihin ja pussit lukolliseen kaappiin, ja vaihdoin ylle sairaalan pyjaman. Opin, että sairaalan tohvelit ovat niin kutistuneita että minun on käytettävä kokoa 42. Minulla oli pieni nimikoitu laukku jossa oli villasukat, parit puhtaat sukat ja alkkarit, kotiavaimet, henkkarit, silmät peittävä unimaski päikkäreitä varten, erittäin pehmeät vastamelukuulokkeet, puhelin latureineen, kirja, silmälasien kotelo, ja esine jonka halusin ensimmäisenä nähdä heräämössä. Hoitaja otti laukun vahdittavakseen, sitä ei siis pakattu pussiin. Hän kysyi vielä muutaman nopean kysymyksen ja antoi sitten esilääkitykseksi kipulääkkeitä. Reagoin yleensä voimakkaasti kolmiolääkkeisiin, ja arvelen noiden lääkkeiden joukossa sellaisenkin olleen, koska leikkauspöydällä maatessani huumorintajuni oli tätä luokkaa:

Anestesialääkäri: "Onko sinulla metallia kehossa?"
Minä: "Kuule hammasraudat löytyy! Hähähähähä." 

Muutenkin naureskelin suunnilleen kaikelle minkä näin. Toisaalta olin kuin kylmissäni. Kysyin joltakin miksi vapisen, ja sain vastauksen "Se on sun pelko", vaikka en tietoisesti tunnistanut pelkääväni.

Ei tullut sadasta alaspäin laskemista eikä nukutusainetta hengitetty, se laskettiin kanyyliin. Aine sattui hemmetisti liikkuessaan käsivartta pitkin ylös hartiaan ja kaulaan. Näin vielä anestesialääkärin hymyilevät kasvot kun hän silitti toista olkapäätäni, ja joku sanoi "tässä happea". Ehdin nähdä happimaskin vilaukselta, joku oli laskemassa sitä kasvoilleni. Filmi katkesi välittömästi, kun nukutusaineesta johtunut kipuaalto saavutti pääni. Odotetusta poiketen näin unia, mutta muuten en tiennyt yhtään mitään.

Jatkan toisessa postauksessa, ettei tästä tule ihan sietämättömän pitkä teksti.