Leikkaukseni kesti tosiaan kaksi ja puoli tuntia, ja havahduin heräämössä unistani siihen, että hoitaja laski suoraan käteeni rakkaan esineeni. Hän sanoi minun näyttäneen siltä, että etsin sitä sängystäni. Siinä pöpperössä melkein tirautin ilon kyyneleen, ja kysyin missä silmämaskini on. Hoitaja tuumi että en varmaan sitä nyt tarvitsisi, ja kutsui ambulanssin kuljettamaan minut toiseen rakennukseen vuodeosastolle. Nousin tuettuna sängyltä seisomaan ja laskeuduin paareille, olin siis pian heräämisen jälkeen jo pystyssä pari sekuntia.

Vuodeosastolla olin ennen kaikkea nälkäinen, kunhan olin asettunut sänkyyni ihanan lämpöpeiton alle ja saanut villasukkani puettua. Totesin suun aukeavan hieman, mutta isolla lusikalla en pystynyt syömään. Pikkulusikka sen sijaan mahtui suuhun. Ahmin kaikki puurot ja vellit mitä eteen tuotiin, huoneenlämpöiseksi jäähdyteltynä tietenkin, kahvissanikin oli jääkuutio. Alahuulen tunnottomuus vain teki syömisestä hyvin sotkuista puuhaa. Turvotus oli myös kauniisti sanottuna voimakasta. Käytin ensimmäisenä päivänä jääpusseja koko sen ajan, mitä olin makuulla, mutta aloin sitten huolestua että palelluttaisin tervettä kudosta jos nukahdan jäät naamalla, joten päätin antaa ajan hoitaa turvotuksen. Vessaan pystyin kulkemaan käyttäen tyhjää tippatelinettä kävelykeppinä.

Olin sairaalassa kaksi yötä, mikä on normaalia BSSO-leikkauksessa. Kirurgi tarkisti tilanteeni ensimmäisen yön jälkeen, kuin myös toisen yön jälkeen, ja hän oli erittäin tyytyväinen. Pääsin torstaina aamupäivällä kotiin syömään soosiruokia ja parantelemaan turvotusta ja mustelmia, ja varmuuden vuoksi sain myös antibioottikuurin. Kummassakin poskessani oli yksi tikki, koska titaanilevyjä paikallaan pitävät ruuvit oli ollut pakko kiristää ulkopuolelta. Sisäpuolelle tikkejä on laitettu huomattavasti enemmän, mutta haavat eivät ole yhtään vuotaneet tai aiheuttaneet muitakaan ongelmia.

Tässä kohtaa olo on hyvin iloinen. Tämä on viimein tehty! Oikomishoidostani on enää vähän jäljellä. Jos ymmärsin oikein, kaareni on saatu sen muotoisiksi että ne eivät vaadi järisyttäviä jälkihoitoja. Saksipurentani on toki asia erikseen, mutta olen jo henkisesti valmis siihen, että vinoon se jää.

Kehoni on väsynyt ja tarvitsen paljon aikaa vain makoiluun, ja ajatuksetkin kulkevat aika hitaasti, vaikka tämän hetken kipulääkityksessäni ei kolmiolääkkeitä olekaan. Tänään maanantaina ajoin omaa autoa ensi kertaa leikkauksen jälkeen, kun kävin poistattamassa ne yksittäiset poskien ulkopuoliset tikit ja muutenkin kontrollissa. Suuni aukeaa tässä kohtaa 27 milliä.

Seitsemän millin alaleuan siirto eteenpäin tekee kasvojeni muodolle yllättäviä asioita. Vaikka olen keltainen, sininen ja vihreä ja jonkin verran vielä turvoksissa, en ole koskaan kokenut näin suurta iloa valokuvissa hymyilemisestä. Tosin ihastelen vasta sitä, miltä hymyni näyttää suu kiinni. Hampaat näyttävä hymy tuntuu ja näyttää vielä hieman oudolta. Luultavasti turvotuksen helpottaessa ja tunnon palatessa sekin alkaa tuntua paremmalta, ja myös kun leikkauskoukut ja muut härvelit otetaan pois. Ei se mitään silti haittaa, että sitä joutuu vähän odottelemaan. Tätä ennen minulla ei kuitenkaan ollut mitään tapaa hymyillä, josta olisin ollut näin itsevarma! Mikä lahja! 

Niin, se tunto. Leuan kärjestä alahuuleen (mukaanlukien se huuli) on alue, jossa tunto on enemmän tai vähemmän vajaa. Kaikkea pystyn siis liikuttamaan tahdonalaisesti, mutta tuntoaisti on outo. Vasemmalla puolella hermo otti aavistuksen enemmän osumaa kuin oikealla, ja vasemmalla en tunne esimerkiksi pienen pientä hipaisua nenäliinan kulmalla, mutta terävän kynän kärjen tunnen terävänä. Se on hyvä merkki, päivä leikkauksen jälkeen tunsin sen tylppänä. Mutta, häiritsevämpi asia kuin hipaisun aistimisen puutos on, että alue viestittää koko ajan kylmää, kuumaa ja kirvelyä. Vähän kuin olisi nokkospuskaa kyntänyt leualla, ja välillä käy mehiläinenkin tuikkaamassa. Varsinaiselta säryltä se ei tunnu eivätkä siihen normaalit särkylääkkeet paljon vaikuta, mutta tunteiden kirjo ja voimakkuus ovat sellaiset, että toivottavasti loppuvat pian. 

Kokonaisuus on kuitenkin valtavasti plussalla. Onneksi olen tässä.