keskiviikko, 7. lokakuu 2020

Kolme viikkoa ja yksi päivä BSSO:sta

Sairaslomani lähentelee loppuaan. Ensi viikolla pitäisi palata töihin. Uskon sen onnistuvan, tosin työeväät on oltava kahden ensimmäisen viikon ajan mieluiten kokonaan mössömuodossa. Sitten saan vihdoin ja viimein aloittaa pehmeiden ruokien maltillisen pureskelun.

Täytynee ihan ensiksi korjata yksi asia leikkauskertomuksestani. Minä en tiedä, tuliko nukutusaine kanyylistä vai siitä mitä sanottiin happimaskiksi. Kanyylissä olleen aineen liikuttua päähäni asti katkesi filmi, mutta se ei vielä kerro kaikkea. 

Nyt kun tuo on sanottu, voin kertoa paranemisen edenneen hyvin.

Kaikki turvotus ja kirjavuus on poissa. Pienet reiät poskieni ulkopinnoilla (joiden kautta titaanilevyjen ruuvit kiristettiin) näyttävät enää finnin jäänteiltä. Sain muutaman oudon neuralgiakohtauksen toissa viikolla kun omin päin vähensin kipulääkkeiden annostusta - reseptissäni luki "tarpeen mukaan", joten päätin kokeilla, pärjäänkö vähemmällä. Kohtaukset menivät kuitenkin ohi, kun otin tavaksi ottaa ibuprofeenia heti, kun kohtaus vähänkin enteili. Nyt kipulääkkeitä ei enää mene edes päivittäin. Alahuulesta alaleuan kärkeen tunto on edelleen outo, alue raportoi kaikenlaista sekä liikaa että liian vähän, mutta tilanne rauhoittuu koko ajan hiljalleen ja oudosti tunteva alue pienenee.

Venyttelen leukaa nyt kolmasti päivässä. Tikin poistojen yhteydessä viikko sitten maanantaina mitattiin, että suu aukesi 30 mm ja purenta oli hyvä. Oikomishoito jatkuu vasta kuuden viikon kontrollikäynnin jälkeen, sinne asti ovat suussa ns. pupuboxit jatkuvasti, paitsi syödessä, venytellessä ja suuta puhdistaessa. 

Syöminen on sotkuista ja hankalaa vieläkin. Paljon menee paidalle ja ylipäänsä tuntuu kankealta. Mutta, koko ajan se on helpottunut. Unelmoin kyllä normaalista pureskelusta niin paljon, että näen siitä unia. Al dente -kasviksia! Kiinalaista ruokaa jota ei ole tarvinnut jauhaa sauvasekoittimella! Leipää! Pähkinäsuklaata! Pizzaa?! Ai että. Välillä on epätoivoinen olo, kun kaipaa niin jotain makua, että etsii edes jotain tapaa maistaa se. En muista ennen malttaneeni nauttia suklaasta vain pitämällä palasta suussani kunnes se sulaa.

Hampaat pesen jo normaalilla hammasharjalla kaikkialta. Corsodyl-pullo riitti tismalleen siihen päivään saakka johon kirurgi suositteli jatkamaan sen käyttöä, eli vielä kaksi päivää tikkien poiston jälkeen. Harjatessa huomaa, että alakaari on ulkopuolelta kauttaaltaan tunnoton. Tuntuu oudolta, kuin tekareita harjaisi vaikken tiedäkään miltä tekarit tuntuvat, mutta hammasvälien puhdistaminen on kerrankin kivutonta ja muutenkin vailla mitään epämiellyttäviä tuntemuksia. 

Oma peilikuva yllättää vieläkin. Tunnen itseni hyvin paljon kauniimmaksi kuin ennen. Selfieistä ei tule enää olo, että niissä on jotain vialla. Haluan laittaa kulmakarvat ja hiukset korostamaan kasvojani. Harjoittelen hampailla hymyilemistä kameralle ja saan onnistumisen kokemuksia, kuin näkisi itsensä ensimmäistä kertaa. Ja nyt ei enää välttele hampaiden harjausta sillä motiivilla, että joutuu katsomaan omaan suuhunsa. Kyllä, tuotakin olen joskus tehnyt, ja voitte kuvitella seuraukset. 

maanantai, 21. syyskuu 2020

Vihdoin ja viimein leikkaus 1/2

No niin. Olen yhä hengissä, ja myös yhä oikomishoidossa.Tässä välissä olen eronnut, lopettanut opiskelun, muuttanut kaupungin sisällä, saanut vakituisen työpaikan, ja kuullut useita kertoja että BSSO-leikkaustani on pakko siirtää. Viimeisimpänä sitä siirsi COVID-19. Nyt kuitenkin viime viikon tiistaina pääsin veitsen alle.

Tässä välissä oikomishoitoni on ollut varsin tylsää. Saksipurentani palautui, ja sen viimeinen oikaisuyritys sai leukaniveleni ärtymään niin paljon että banaanikin oli liian kovaa purra. Sain purentakiskon leukaa rauhoittamaan. Lopulta päätettiin, että saksipurennan suoristamista yritetään leikkauksen jälkeen uudelleen, ja mahdollisesti sitten luovutetaan. Kyseessä on kuitenkin viimeinen poskihammas, se ei näy mihinkään, olisi lähinnä kiva asia jos se suostuisi osaksi purentaa.

Melkein päivälleen vuosi sitten sain jo leikkauspäivänkin, siis syksylle 2019, mutta viime hetkellä kirurgi pysäytti suunnitelmat, koska juuri ennen leikkausta otettava röntgenkuva paljasti jonkin ongelman. Täytyy kyllä sanoa, että nyt elämäntilanteeni oli leikkauksen kannalta ajatellen huomattavasti parempi kuin se olisi ollut silloin, vaikka aluksi turhauttikin ihan suututtamiseen asti. 

Kun leikkausta vihdoin alettiin kaavailla tälle syksylle, huomasin varovani mainitsemasta siitä ihmisille. Mitä tahansa saattoi tapahtua, minulle tai vaikka kirurgille olisi voinut tulla COVID-19 -altistus tai ties mitä. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja tiistaiaamuna 15.9.2020 otin viimeiset selfiet vanhalla naamalla ennen kuin ilmoittauduin hammasklinikalle valmiina leikkaukseen.  

Omat vaatteeni pakattiin pusseihin ja pussit lukolliseen kaappiin, ja vaihdoin ylle sairaalan pyjaman. Opin, että sairaalan tohvelit ovat niin kutistuneita että minun on käytettävä kokoa 42. Minulla oli pieni nimikoitu laukku jossa oli villasukat, parit puhtaat sukat ja alkkarit, kotiavaimet, henkkarit, silmät peittävä unimaski päikkäreitä varten, erittäin pehmeät vastamelukuulokkeet, puhelin latureineen, kirja, silmälasien kotelo, ja esine jonka halusin ensimmäisenä nähdä heräämössä. Hoitaja otti laukun vahdittavakseen, sitä ei siis pakattu pussiin. Hän kysyi vielä muutaman nopean kysymyksen ja antoi sitten esilääkitykseksi kipulääkkeitä. Reagoin yleensä voimakkaasti kolmiolääkkeisiin, ja arvelen noiden lääkkeiden joukossa sellaisenkin olleen, koska leikkauspöydällä maatessani huumorintajuni oli tätä luokkaa:

Anestesialääkäri: "Onko sinulla metallia kehossa?"
Minä: "Kuule hammasraudat löytyy! Hähähähähä." 

Muutenkin naureskelin suunnilleen kaikelle minkä näin. Toisaalta olin kuin kylmissäni. Kysyin joltakin miksi vapisen, ja sain vastauksen "Se on sun pelko", vaikka en tietoisesti tunnistanut pelkääväni.

Ei tullut sadasta alaspäin laskemista eikä nukutusainetta hengitetty, se laskettiin kanyyliin. Aine sattui hemmetisti liikkuessaan käsivartta pitkin ylös hartiaan ja kaulaan. Näin vielä anestesialääkärin hymyilevät kasvot kun hän silitti toista olkapäätäni, ja joku sanoi "tässä happea". Ehdin nähdä happimaskin vilaukselta, joku oli laskemassa sitä kasvoilleni. Filmi katkesi välittömästi, kun nukutusaineesta johtunut kipuaalto saavutti pääni. Odotetusta poiketen näin unia, mutta muuten en tiennyt yhtään mitään.

Jatkan toisessa postauksessa, ettei tästä tule ihan sietämättömän pitkä teksti. 

maanantai, 21. syyskuu 2020

Vihdoin ja viimein leikkaus 2/2

Leikkaukseni kesti tosiaan kaksi ja puoli tuntia, ja havahduin heräämössä unistani siihen, että hoitaja laski suoraan käteeni rakkaan esineeni. Hän sanoi minun näyttäneen siltä, että etsin sitä sängystäni. Siinä pöpperössä melkein tirautin ilon kyyneleen, ja kysyin missä silmämaskini on. Hoitaja tuumi että en varmaan sitä nyt tarvitsisi, ja kutsui ambulanssin kuljettamaan minut toiseen rakennukseen vuodeosastolle. Nousin tuettuna sängyltä seisomaan ja laskeuduin paareille, olin siis pian heräämisen jälkeen jo pystyssä pari sekuntia.

Vuodeosastolla olin ennen kaikkea nälkäinen, kunhan olin asettunut sänkyyni ihanan lämpöpeiton alle ja saanut villasukkani puettua. Totesin suun aukeavan hieman, mutta isolla lusikalla en pystynyt syömään. Pikkulusikka sen sijaan mahtui suuhun. Ahmin kaikki puurot ja vellit mitä eteen tuotiin, huoneenlämpöiseksi jäähdyteltynä tietenkin, kahvissanikin oli jääkuutio. Alahuulen tunnottomuus vain teki syömisestä hyvin sotkuista puuhaa. Turvotus oli myös kauniisti sanottuna voimakasta. Käytin ensimmäisenä päivänä jääpusseja koko sen ajan, mitä olin makuulla, mutta aloin sitten huolestua että palelluttaisin tervettä kudosta jos nukahdan jäät naamalla, joten päätin antaa ajan hoitaa turvotuksen. Vessaan pystyin kulkemaan käyttäen tyhjää tippatelinettä kävelykeppinä.

Olin sairaalassa kaksi yötä, mikä on normaalia BSSO-leikkauksessa. Kirurgi tarkisti tilanteeni ensimmäisen yön jälkeen, kuin myös toisen yön jälkeen, ja hän oli erittäin tyytyväinen. Pääsin torstaina aamupäivällä kotiin syömään soosiruokia ja parantelemaan turvotusta ja mustelmia, ja varmuuden vuoksi sain myös antibioottikuurin. Kummassakin poskessani oli yksi tikki, koska titaanilevyjä paikallaan pitävät ruuvit oli ollut pakko kiristää ulkopuolelta. Sisäpuolelle tikkejä on laitettu huomattavasti enemmän, mutta haavat eivät ole yhtään vuotaneet tai aiheuttaneet muitakaan ongelmia.

Tässä kohtaa olo on hyvin iloinen. Tämä on viimein tehty! Oikomishoidostani on enää vähän jäljellä. Jos ymmärsin oikein, kaareni on saatu sen muotoisiksi että ne eivät vaadi järisyttäviä jälkihoitoja. Saksipurentani on toki asia erikseen, mutta olen jo henkisesti valmis siihen, että vinoon se jää.

Kehoni on väsynyt ja tarvitsen paljon aikaa vain makoiluun, ja ajatuksetkin kulkevat aika hitaasti, vaikka tämän hetken kipulääkityksessäni ei kolmiolääkkeitä olekaan. Tänään maanantaina ajoin omaa autoa ensi kertaa leikkauksen jälkeen, kun kävin poistattamassa ne yksittäiset poskien ulkopuoliset tikit ja muutenkin kontrollissa. Suuni aukeaa tässä kohtaa 27 milliä.

Seitsemän millin alaleuan siirto eteenpäin tekee kasvojeni muodolle yllättäviä asioita. Vaikka olen keltainen, sininen ja vihreä ja jonkin verran vielä turvoksissa, en ole koskaan kokenut näin suurta iloa valokuvissa hymyilemisestä. Tosin ihastelen vasta sitä, miltä hymyni näyttää suu kiinni. Hampaat näyttävä hymy tuntuu ja näyttää vielä hieman oudolta. Luultavasti turvotuksen helpottaessa ja tunnon palatessa sekin alkaa tuntua paremmalta, ja myös kun leikkauskoukut ja muut härvelit otetaan pois. Ei se mitään silti haittaa, että sitä joutuu vähän odottelemaan. Tätä ennen minulla ei kuitenkaan ollut mitään tapaa hymyillä, josta olisin ollut näin itsevarma! Mikä lahja! 

Niin, se tunto. Leuan kärjestä alahuuleen (mukaanlukien se huuli) on alue, jossa tunto on enemmän tai vähemmän vajaa. Kaikkea pystyn siis liikuttamaan tahdonalaisesti, mutta tuntoaisti on outo. Vasemmalla puolella hermo otti aavistuksen enemmän osumaa kuin oikealla, ja vasemmalla en tunne esimerkiksi pienen pientä hipaisua nenäliinan kulmalla, mutta terävän kynän kärjen tunnen terävänä. Se on hyvä merkki, päivä leikkauksen jälkeen tunsin sen tylppänä. Mutta, häiritsevämpi asia kuin hipaisun aistimisen puutos on, että alue viestittää koko ajan kylmää, kuumaa ja kirvelyä. Vähän kuin olisi nokkospuskaa kyntänyt leualla, ja välillä käy mehiläinenkin tuikkaamassa. Varsinaiselta säryltä se ei tunnu eivätkä siihen normaalit särkylääkkeet paljon vaikuta, mutta tunteiden kirjo ja voimakkuus ovat sellaiset, että toivottavasti loppuvat pian. 

Kokonaisuus on kuitenkin valtavasti plussalla. Onneksi olen tässä. 

torstai, 8. maaliskuu 2018

Hupsis.

Nyt jouduin ensimmäistä kertaa soittamaan itselleni ylimääräisen ajan, koska alakaareni lipsahti osittain irti. Braketit siis pysyivät paikoillaan, mutta se viime tekstissä mainittu aivan kevyt kaari pääsi irti poskihampaastani, joka yksinään jököttää hammaspuutoskohtani vieressä. Syynä oli pala jääkaappijäykkää suklaata, jota onnessani puraisin koska se on nyt niin paljon helpompaa ilman QH:ta, ja suklaan kulma osui väärään paikkaan suuta, siihen missä kaari on tyhjän päällä. Kaari jousti ja liikkui, ja niin sen pää oli viimeisestä braketista ulkona. Kulmakarvapinseteillä sitä ei saanut takaisin.

Eipä siinä, sain ajan seuraavalle aamulle, eli siis tälle aamulle, ja nopeasti todettiin että kaarta ei saanut takaisin myöskään hammaslääkärin työkaluilla, joten päädyttiin vaihtamaan koko kaari. Irtoamisen toistuminen pyrittiin eliminoimaan valitsemalla vahvempi kaari, joka ei joustaisi niin paljon että noin voi käydä. Tuloksena alahampaani tietysti jomottavat nyt.

Muuten ei tehty mitään. Hampaat sidottiin kaaren vaihdon jälkeen takaisin toisiinsa kiinni uudella pitkällä teräksellä. Viimeksi laitetut korotukset ovat tippuneet pois, mutta sain jatkaa ilman niitä. Hyvä niin. Hieman turhauttavaahan se on syödä seurassa, jos suusta pystyy käyttämään yhteensä kahta hammasparia, ja niitäkin vain osittaisella pinta-alalla.

keskiviikko, 21. helmikuu 2018

Suuri päivä

En kirjoittanut pitkään aikaan, koska oli niin vähän uutta kerrottavaa. Opin vaihtamaan kengurulenkin käyttäen pelkkiä sormia, ja laulamaan sen ollessa paikallaan. Bravuurikseni tuli poimia kielellä kesken kaiken irti napsahtanut lenkki, ja jopa herätä aamuyöllä napsahdukseen ja olla nielaisematta lenkkiä. En kyllä tiedä, montako ehdinkään nielaista ennen näiden hienojen taitojen kehittymistä.

Saksipurenta korjaantui kuin korjaantuikin.  

Tänään koitti kauan odotettu päivä. Sen lisäksi että sain lopettaa kenguruiden käytön toistaiseksi, QH-kojeeni otettiin kokonaan pois. Lokakuun alussa 2016 se oli laitettu, ja aluksihan olin optimistinen, koska moni pitää sitä vain muutaman kuukauden. Minä pidin vuoden ja päälle melkein viisi kuukautta! Huvittavaa kyllä, melkein heti kun se oli poissa, unohdin miltä se oli tuntunut.

Nyt on ilmeisesti pieni välivaihe oikomisessa. Sekä ylä- että alahampaani sidottiin toisiinsa kiinni niinkutsutulla pitkällä teräksellä palmikoiden, vain aivan kevyiden kaarien kera. Etuhampaissani parisen kuukautta käytetty voimaketju (ilmeisesti niin tylsä juttu, etten edes kirjoittanut siitä tänne) oli tehnyt tehtävänsä ja kiskaissut aiemmin erittäin tehokkaasti levitetyt hammasvälit historiaan, joten sitäkään ei laitettu enää uudelleen. Korotuksia lisättiin vähän, että en pure brakettejani irti, joten pureskelu on edelleen hyvin tehotonta vain muutaman hampaan osuessa toisiinsa koko suussa, mutta siihenhän on jo totuttu.

Seuraavan ajankin sain vasta aika pitkän ajan päähän. En ihan hahmottanut mikä niin pitkän tauon tarkoitus on, koska olin niin onnellinen vapauduttuani QH:sta. Eipä siinä toisaalta mitään. Näiden pelkkien kaarien kanssa on niin paljon helpompi olla kuin kaarien ja QH:n.

Prosessiani valvova kokeneempi oikojakin kävi kurkkaamassa suuhuni tänään. Hän vaikutti ihan tyytyväiseltä. Tyytyväinen olen minäkin. Tunnen olevani voiton puolella, vaikka leikkauskin on vielä edessäpäin. Tällä tietoa se on kesän jälkeen.